Tilaustyö: Zombie

Joskus siitä on hyötyä, että joku perheenjäsen harrastaa larppaamista. Tämän sai huomata rakas siskoni Emmi, joka tarvitsi lukionsa "100 päivää" -tapahtumaan jonkinlaisen teemapukeutumisen. ("100 päivää" on Hervannan lukion abiturienttien juhla, jota vietetään sen kunniaksi, että lukuloman alkuun on aikaa enää 100 koulupäivää. Juhlassa höynäytetään nuorempia opiskelijoita ja pukeudutaan jonkin tietyn teeman mukaisesti.) Emmin vuosikurssi oli valinnut teemakseen kauhun. Ihmiset olivat aikeissa pukeutua noidiksi, vampyyreiksi, haamuiksi ja muiksi möröiksi.

Emmi halusi pukeutua zombiksi. Kainosti hän kysyi, josko voisin hiukan auttaa häntä tässä operaatiossa. Itselleni tehtävä oli varsin mieleinen: saisin periaatteessa suunnitella ja toteuttaa yhdenlaisen "proppauksen". Teimme yhdessä suunnitelman siitä, mitä halusimme ja ryhdyimme toimeen.

Suurin osa tarvitsemistani tarvikkeista löytyi minulta jo ennestään: toimiessani taannoisen elokuvaprojektimme ruhjevastaavana olin oppinut, että ihan jo tavallisilla perusmeikeilläkin saa oikein käytettyinä hyvin upeaa jälkeä. Ainoastaan harmaan ja vihreän ihomaalin ostin uutena tätä operaatiota varten. Tärkeä hankinta oli myös valkoinen, iso miesten T-paita, jonka leikkelin, revin ja töhrin. (Vietin hauskan hetken kerrostalomme ympäristössä, kun hinkkasin valkoista paitaa multaan ja sammaleeseen kalliossa. Saivatpahan naapuritkin jotain viihdettä elämäänsä.)

Oikealla on kuva Emmistä tuunattu, resuinen paita päällä ja hiukset pystyyn tupeerattuna. (Lakkaa kului paljon.) Menin 100 päivää -aamuna käymään Hervannan lukiolla maskeeraustarvikkeet mukanani ennen kuin minun täytyi jatkaa matkaa Tampereen ammattikorkeakouluun omille tunnilleni. Muu Hervanta ei olisi ehkä ymmärtänyt, jos Emmi olisi kuljenut puolen kilometrin matkan vihreän harmaana, ruhjeisena ja hiukset pystyssä, joten katsoimme parhaimmaksi, että Emmi laittautuisi vasta koululla. Koulun vessassa sitten työstimme Emmin juhlaeleganssia.

Meikkisienellä tuputin iholle ensin pohjaksi vaaleanharmaata ihomaalia kevyen kerroksen. Sudin väriä kasvoille, kaulaan, niskaan ja käsiin. Olin valinnut vesiliukoiset värit, sillä arvelin Emmin arvostavan valintaa viimeistään puhdistusvaiheessa (rasvavärit tuppaavat jämähtämään iholle). Harmaan kerroksen jälkeen vaihdon värin vihreään ja tuputtelin sitä sinne tänne luomaan vaikutelmaa maan alla aikaansa viettäneestä kaverista. Pitihän sitä nyt hiukan olla sammalta, ruohoa tai hometta pinnassa. (Maalista tuhriintuneet käteni pyyhin tahdikkaasti Emmin yllä olleeseen paitaan. Pitihän siihenkin saada samaa väriä kuin iholle.) Silmien alueelle sudin tumman harmaata - tai oikeastaan lähes mustaa - luomiväriä

Sitten seurasivatkin oman erikoisalani taidonnäytteet: ruhjeet. Tumman punaisella huulipunalla, mustalla nestemmäisellä eye-linerilla, peitepuikolla ja väärän värisellä poskipunalla loihdittiin erilaisia haavoja, ruhjeita ja mustelmia. Jotta kokonaisuus olisi mukavan aneeminen, jätin kulmakarvat käsittelemättä. Niitä tummentamalla kokonaisuus olisi ollut turhan tuima. Oli siinä kieltämättä hauskaa työskennellä, kun Emmin koulukavereita seisoi vieressä laittautumassa ja samalla ihastelivat, kun perustarvikkeilla sai aikaiseksi moista kauheutta.

Sitten enää jalkaan mustat, revityt sukkahousut ja menoksi! Hiivin kurkistamaan ennen lähtöäni vielä porukan menoa koulun yläkerrassa, ja hauskaltahan se vaikutti.

Emmi oli kuulemma saanut koulussa kavereiltaan hyvää palautetta ulkonäöstään ja muutenkin päivä oli kuulemma ollut hauska. Kieltämättä Emmi oli vaikuttava näky ja olin työni jäljestä varsin ylpeä.

Abiturienttien innosta ja riehumisesta tuli aivan mieleen omat 100 päivää -juhlat... (Niissä riehuin raskaasti aseistettuna merirosvona - varustukseen kuului pistooli, miekka ja totta kai pitkä nahkaruoska.)

Nyt odottelen, että keksisin jotain käyttöä harmaalle ja vihreälle ihomaalille. Niitä on vielä varsin reilusti... No, eiköhän larppaaja jotain keksi. Voin vaikka tarjota örkeille tai muille friikeille maskeerauspalvelua ennen pelejä.

Vielä loppuun mainittakoon, että Emmi on oikeasti suloinen ja nätti ihminen. Jos meidän perheessä on jaettu hyviä geenejä, niin niistä kiistatta suurin osa on mennyt Emmille. Emmin muuttaminen rumaksi zombiksi oli haaste.

Kuvat saa tarvittaessa isommiksi klikkaamalla niitä.

Blogimerkintään ja kuvien julkaisuun on kysytty lupa Emmiltä itseltään. Kuvat ovat tuttuun tapaan omaa tuotantoani.

Vihdoin palaan blogin pariin

Olen potenut jo kuukausia morkkista siitä, että en ole löytänyt aikaa/inspiraatiota/viitseliäisyyttä kirjoittaa tähän blogiin. Materiaalia kyllä olisi kolmen pelin verran tullut lisää tässä muutaman kirjoittamattoman kuukauden aikana tullut, mutta tässä on ollut elämässä kova melske ja vilinä. Oma peli Opera School of Arts II työllisti loppukesästä ja samalla aloitin opiskelun ammattikorkeakoulussa. (Ehei, ei minusta sentään insinööriä tule, vaan tradenomi.) Elokuun puolivälin seutu oli kiireistä aikaa: kahdeksan vuorokauden sisään mahtui kolme peliä - joista yksi oli oma - ja siinä kahden viikonlopun välille vielä opiskelun aloittaminen uudessa koulussa. En aio enää jatkossa kokeilla moista cocktailia, se oli hiukan liikaa jaksamiselleni. Hengissä kuitenkin selvisin.

Viimeisin merkintäni näkyi käsittelevän Duopoli-larppia ja sitä edeltävää angstia kesäkuun loppupuolella. Peli sujui loppujen lopuksi mukavasti, vaikkakin hiukan vieroksuin julkisella paikalla pelaamista. (Peli järjestettiin Tampereen keskustassa.) Pelasimme Idan kanssa identtisiä kaksosia ja olimme sen mukaisesti proppautuneetkin samanlaisesti hiuksia myöten, joten käänsimme jonkin verran katseita - varsinkin juostessamme pitkin Hämeenpuistoa ja katuja. Huomasin, että pelaan rohkeammin silloin, kun ympärillä ei ole "siviilejä" töllistelemässä. Basil Hiirenä Turun keskustassa juoksenteleminen ei tuntunut vaikealta, sillä silloin kaikki ympärillä olevat ihmiset näkivät heti, että kyseessä oli jokin "esitys". (Noh, antaa niiden luulla ainakin niin.) Duopolissa olin proppautunut periaatteessa tavallisen (ja omasta tyylistäni poikkeavan) kaduntallaajan tavoin, joka sitten käyttäytyi hiukan omituisesti.

Kelmipeliin mukaan varapelaajana - "Pelaat Harry Potteria..." "Siis Harrya itseään?" "Niin." "Oho."

Jep, kuten otsikko antaa ymmärtää, päädyin elokuun puolessa välissä pelaamaan Kelmipeli 3/4 - Rest in Peace -larppiin itseään Harry Potteria. Alkoipa Potter-genren pelaamiseni ainakin keskeisellä hahmolla. (Tosin Rest in Peace oli sen verran pieni peli, että siinä varsin moni hahmo oli suhteellisen keskeinen.) Peli oli jatkoa aiemmin pelatulle pelille, jossa Harryllä oli ollut toinen pelaaja. (Harryn entinen pelaaja oli mukana myös tässä pelissä, mutta eri hahmolla. Edellinen peli oli vielä kuulemma ollut hahmon kannalta varsin myrskyisä ja dramaattinen, joten paineet kasvoivat omalla kohdallani koviksi.)

Peli sijoittui muistaakseni Harryn viidennen ja kuudennen kouluvuoden välille. Pelin todellisuus poikkesi myös hieman kirjoista joissakin kohdissa: esimerkiksi Bellatrix Musta oli Cho Changin äiti ja naimisissa Wang Changin kanssa. Lisäksi Harryn vanhemmat olivat edelleen elossa ja Neville oli "poika joka elää". Toki Harry oli maineikkaan velhoperheen poikana ja loistavana huispaajana tunnettu nuori, eikä siten ihan tuntematon tyyppi.

Pelin idea oli viettää Wang Changin (Cho Changin isän ja Bellatrixin aviomiehen) hautajaisia. Cho oli myös Harryn tyttöystävä. Ainut pieni mutka matkassa oli se, että edellisessä pelissä oli paljastunut, että Harry ja Cho olivat sisarpuolia keskenään. (James Potterilla ja Bellatrixilla oli onnettomien sattumien kautta vahingossa ollut taannoin hyvin kiihkeä yö, jonka seurauksena Bellatrix oli tietenkin tullut raskaaksi.) Harry tiesi tämän faktan, mutta rakastunut mieli vei voiton järjestä ja pelissä Harry sitten keksi kosia Chota asiaa hetken mietittyään. Pelissä sain tuon kosinnan lisäksi kokea hautajaistunnelmaa (jonka Harry kyllä osittain skippasi napostelemalla pitopöydän antimia muistopuheiden aikana), syvällisiä isä ja poika -keskusteluja sekä nähdä skenaarion, jota Potter-kirjoissa ei ole tarjolla: Pottereiden perheonni. Oli offissa hyvin liikuttavaa pelata tilannetta, jossa Lily, James ja Harry istuvat onnellisina huvilan rappusilla pimeässä yössä huokuen perheenjäsenten välistä rakkautta ja lämmintä tunnelmaa.

Ennen peliä meillä oli hauskaa myös siksi, että proppauduttuamme huomasimme, että minä ja Jamesin pelaaja näytämme pelottavan samannäköisiltä. Molemmilla oli samanlaiset tuuheat, mustat hiukset (itselläni tosin peruukin avulla, Jamesin hiukset olivat omat). Tummat puvut korostivat hauskasti vaatteidenkin kautta yhdennäköisyyttä. Silmälasit jäivät minulta puuttumaan, sillä en löytänyt sopivia laseja ilman vahvuuksia/hyvin pienillä vahvuuksilla. Sovin ennen peliä pelinjohdon kanssa, että trenditietoisena nuorena Harry käyttää toisinaan piilolinssejä... Oikealla oleva kuva on otettu ennen peliä, ja siinä esitellään Pottereiden mieskomeutta. (Jamesilla on musta silmälappu sen vuoksi, että hän menetti silmänsä muutamaa päivää aikaisemmin taistelussa kuolonsyöjiä vastaan. Samaisessa taistelussa Wang Chang sai surmansa - ja paljastui kuolonsyöjäksi. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen...)

Peli oli mukava ja hautajaistunnelmasta huolimatta hauskakin, ja sain Harryna kokea kaikkea vinkeää (mm. erotin pelin aikana useaan otteeseen kaksi toisiansa nylkyttävää koitaa toisistaan - molemmat koirat olivat vielä uroksia, eikä toinen oikein tykännyt toisen astumisyrityksistä). Toki koko Chon kosinta oli yksi pelin kohokohdista. Sen toteutin ilman mitään pelinjohdolta saatua virikettä. Ajattelin itsekseni kehittää jotain mukavan repäisevää peliin, ja mikäs siinä olisikaan ollut parempaa kuin kosia kasvatti-isänsä menettänyttä ja murheen murtamaa Cho'ta ihan vain sen vuoksi, että tyttöparan elämässä olisi jotain pysyvää. Ja totta kai Harry Cho'ta rakastikin...

Proppautumiseni pelissä oli melko simppeli: musta peruukki sekä tumma puku (oikeasti kyseessä oli musta bleiserini, jota käytin tumman puvun hyvin tyköistuvana takkina), musta kravatti ja kauluspaita, sekä tietysti taikasauva (jonka tein aikanaan seitsemännen Potter-kirjan jonotusta varten). Peruukkia lukuunottamatta kaikki tarvittavat propit löytyivätkin jo itseltäni ennestään.

Jatkan menneiden pelien läpikäyntä seuraavalla kerralla. Nyt täytyy lähteä synttärikemuihin Pohjanmaalle.